Sivut

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Broileria riisipedillä

Elämässä tulee joskus niitä päiviä jolloin jaksaa ja loppuaika täyttyy niistä päivistä jolloin ei jaksa. Keittiöfilosofiaa ala Porkkana :) 

Enivei, minä olen joka tapauksessa sellainen ihminen, joka harvoin jaksan. Silloin kun jaksan niin jaksan toden teolla, mutta se tapahtuu harvoin. Tämä pätee erityisen hyvin myös keittiössä. Arvostan perinteistä ja helppoa kotiruokaa ja jaksan harvoin kikkailla. Lisäksi minun tulee aina järjetön nälkä pelkästä raa'an lihan näkemisestä, joten ruoan täytyy valmistua ja pikkasen nopeaan! Helpot arkireseptit ovat siis tämän kolmion keittiön pelastus :)

Opiskelijabudjetti on myös aina opiskelijabudjetti, kukaan ei täälläkään kaki rahaa. Hienot filosofoinnit sen kun jatkuvat :D

Edelliseen vedoten, koska broilerin koipi-reidet olivat kaupassa -30 % tarjouksessa, ostin niitä tietysti koko laarin. Liha on aivan syömäkelpoista, vaikka päiväys olisi menossa eilen, tänään tai huomenna. Ainoa, missä en kursastele, on maksa. Sen on oltava tuoretta. Mutta koipipötkylöitä siis täällä tänään ;)


3:lle suursyömärille tai 5-6:lle normaaliruokaiselle

broilerin marinoituja koipi-reisipaloja
purjo
2 paprikaa
kirsikkatomaatteja
6 dl vettä
2 kasvisliemikuutiota
3 dl pitkäjyväistä riisiä
mustapippuria

Hienonna halkaistu, huuhdottu purjo. Poista paprikasta siemenet ja leikkaa paloiksi. Halkaise kirsikkatomaatit. Isot broilerin koipireisipalat voi leikata kahtia. Itse käytin jotakin grillimixiä, jossa oli pieniä koipi-reisipaloja sekä rintapaloja. Kiehauta vesi ja sekoita siihen kasvisliemikuutiot. Levitä laakeaan uunivuokaan riisi ja paloitellut vihannekset. Jauha vihanneksille mustapippuria myllystä oman maun mukaan annostellen. Itse tuppaan heittämään sitä sekaan aika reilusti. Kaada vuokaan kasvisliemi. Voit tarvittaessa pyyhkiä broilereista ylimääräisen marinadin pois. Nosta broilerit vihannesten päälle. Kypsennä vuokaa 200-asteisessa uunissa 50 - 60 min. Itse pidin vuokaan 30 min keskitasolla ja siirsin sitten alatasolle tummumisen estämiseksi. 


Kasvislientä tulee runsaasti, mutta se toimi hienosti "riisin kastikkeena", joten en lähtisi veden määrää vähentämään. Jos kuitenkin pidät kuivemmasta versiosta, poista vesimäärästä 1 - 2 dl. 

Lisäksi paljastuksena, että alkuperäinen resepti on taas jostain Pirkka-lehdestä mukaan kääpäisty, mutta siitä on sovellettu enemmän meidän makuinen; alkuperäisessä ohjeessa oli esimerkiksi kesäkurpitsaa, jota kumpikaan meistä ronkeleista ei syö. Vaihtelevuutta annokseen saakin kokeilemalla erilaisia kasviksia vuoassa. 

Ja tämä on sitten todellakin niiden päivien ruoka, kun ei ihan oikeasti, yksinkertaisesti ja totta tosiaan jaksa.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Kerma-juustoperunat

En ole uskovaista sorttia, joten sunnuntait eivät ole minulle pyhiä. Mutta sunnuntairuoka on. Viikolla voi syödä vaikka jauhelihakeittoa viisi päivää putkeen, mutta viikonloppuisin täytyy aina herkutella. Eritoten siis sunnuntaisin. Vaikka olen suuren suuri suklaan suurkuluttaja, en järisyttävän paljon välitä jälkiruoista. Saatan ostaa suklaalevyn ja vetää sen kerralla napaani, mutta esimerkiksi täytekakut ovat mielestäni öllöttäviä (saa olla erimieltä). Joten yleensä tuo herkuttelu tarkoittaa siis suolaista ruokaa. Lisäksi koska olemme molemmat kovia syömään ja varsinkin lihaa, pääruoalla herkuttelu on nautinto. Kinkkua en sentään keväällä paistele, vaikka joskus mieli tekisi :)

Sunnuntaiden lisäksi juhlapyhät ovat ruoalle pyhitettyjä päiviä. Olen kova laittamaan esim. joulua, mutta olen todennut, että olen saanut jouluksi jouluverhot ikkunoihin ja punaisen liinan pöytään - sekä kymmeniä erilaisia tarjottavia itse tehdyistä konvehdeista lähtien. Siinä se meidän joulu sitten menee, punainen pöytäliina tahriintuu jo ensimmäisenä iltana ja joudutaan vaihtamaan pääsiäisenkeltaiseen sekä possuverhot alkavat hieman säälittää kun tiedän kohta pistäväni sitä possua poskeeni. Joulu (kuten muutkin juhlatpyhät) on sisäinen mielentila - ja sisällähän se mahakin on :D

Yhtään en vielä tiedä mitä sitä pääsiäiseksi laittaisi. Olen kova lampaan ystävä, mutta en ole koskaan laittanut sitä itse ja pelkään epäonnistuvani ja sössiväni koko homman. Toisaalta kanakin sopisi hyvin kevääseen, mutta kanaa tunnutaan syövän muutenkin niin paljon ja olisi joskus hauska vähän kikkailla ja laittaa jotain erikoisempaa. Jotain mahtavaa jälkiruokaa laitan kuitenkin, sillä vaikka en niitä itse yleensä syö, pekoni ei valita jos hänen kontolleen jää koko makean osuuden tuhoaminen. Eipähän ainakaan jaksa ähkyllä mahalla lähteä rimpsalle ;D

Yksi juhlien ja sunnuntaiden vakiolisuke on kerma-juustoperunat. Itse tehtynä tietenkin, kaupan valmiit maistuu aivan biojätelootalle. 



n. 10 perunaa
2 - 3 dl kuohukermaa
suolaa
mustapippuria
juustoraastetta (määrä oman maun mukaan)

Pese ja kuori perunat. Leikkaa perunat ohuiksi viipaleiksi. Levitä yksi kerros perunoita uunivuokaan, mausta suolalla ja mustapippurilla. Kaada perunoille kermaa. Levitä kerroksen päälle juustoraastetta. Lisää sitten päälle uusi kerros perunoita, mausta sekä lisää kerma ja juusto ja taas uudelleen niin kauan, että perunat ovat vuoassa ja vuoka täynnä. Säästä hieman juustoraastetta myöhemmäksi. Paista perunoita 200 asteessa ½ tuntia. Sekoita perunoita hieman ja lisää loppu juustoraaste päälle. Paista vielä toinen ½ tuntia. Jos vuoka tummuu, voit laskea uunin lämmön 175 asteeseen. 



Paistoin kermaperunoiden seuraksi kaupan valmiita broilerin fileepihvejä.

Palaan stressaamaan pääsiäismenuni kanssa. Hyviä lammasreseptejä otetaan vastaan! :)

Letut

Pekoni teki jälkiruoaksi lettuja. Koska hän on työmatkalla, lupauduin postaamaan hänenkin tekeleensä :)

5 dl vehnäjauhoja
1 - 2 tl suolaa
1 l maitoa
4 kananmunaa

PAISTAMISEEN:
voita tai margariinia

Mittaa jauhot ja suola kulhoon. Lisää neste kerralla ja sekoita rivakasti. Jätä turpoamaan 15 - 30 minuutiksi. Lisää kananmunat, sekoita sileäksi. Paista letut margariinissa tai voissa. Voissa paistetut maistuu parhailta :) Letut maistuvat parhaalta "au naturel", ainoastaan sokerilla maustettuna. 


maanantai 29. maaliskuuta 2010

Saa virpoa!

Lapsena palmusunnuntait oli hauskoja päiviä. Olimme keränneet serkun kanssa valmiiksi varastoon kauniita pajunkissoja sekä viettäneet pitkiä iltapäiviä heidän pesuhuoneensa lattialla koristellen niitä. Kerran serkku heitti minua päähän teippirullalla, koska en hänen mielestään koristellut vitsoja hänen tahtomallaan tavalla. 

Sain mennä serkun luokse yöksi palmusunnuntaita edeltävänä päivänä, ja äiti oli pakannut matkaani vaatteet seuraavalle aamulle. Pukeuduimme tietenkin pääsiäisnoidiksi ja serkun äiti piirteli naamaamme pilkkuja mustalla kajalillaan. Olimme toimintavalmiudessa jo varmaan seitsemän aikaan aamulla, mutta virpomaan saimme lähteä vasta yhdeksältä. "Ei kukaan ole hereillä tähän aikaan", vaikka me hereillä olimmekin. Mukana oli kori suklaamunia ja muita palkkioita varten, sekä pienen pieni vanha ja suloinen kahvipannu, jonne laitoimme palkinnoksi saadut kolikot. Silloin puhuttiin vielä markoista. 

Kiersimme sen aamun aikana kokonaisen asuinalueen, sekä puolenpäivän jälkeen äiti lähti köijäämään meitä yhteiseen mummolaan. Mummo antoi aina parhaat palkkiot ja mummolle säästimme aina parhaat ja kauneimmat vitsat. Sen jälkeen pääsimme kotiin leikkimään ja syömään munia - kunnes olimme niin ähkyjä, että jo pelkän yllätyslelun näkeminen alkoi kuvottaa. Se oli hienoa aikaa se. 

Yhtenäkään vuonna pekonin ja minun yhdessäelon aikana ei meillä ole käynyt virpojia. Joka vuosi olen heihin kuitenkin varautunut ostamalla kaamean kasan suklaamunia, pääsiäiskaramelleja ja -patukoita. Joka vuosi olen syönyt ne sitten itse, pekoni kun ei ole kovin kova suklaan ystävä (omituista). Omia lapsia meillä ei ole, mutta tykkään seurata toisten lasten intoa ja tulen siitä itsekin pääsiäisfiilikselle. Sama juttu on jouluisin. Kaksi edellisvuotta olemme asuneet asunnoissa, joissa on alasummerit, joten olen kuitannut virpojien olemattomuuden sillä - ei kai kukaan rupea randomisti vaan soittelemaan toisten alasummereita ja hoilottamaan videopuhelimeen, että "saako tulla ensin ylös ja saako sitten virpoa"... 

Kuukausi sitten muutimme pekonin työsuhdeasuntoon, jonka naapurustossa asuu paljon muita työntekijöitä sekä heidän pieniä lapsiaan. Tuhlasin taas viikonlopun ruokarahat hienoihin suklaamuniin ja muihin väkerryksiin ja laitoin kellon soittamaan. Olin toimintavalmiudessa tasan kello yhdeksän, valmis vastaanottamaan pääsiäisnoitia. Saa virpoa! Kymmeneltä seisoin parvekkeella tupakalla ja katselin lapsia, jotka leikkivät normaaleissa kurahaalareissaan taloyhtiön leikkikentällä. Häh? Eikö nykyään enää virvota? Eivätkö nykyajan lapset joudu näkemään yhtään vaivaa karkkiensa eteen?? Tulen tämän sanomaan varmaan vuosien saatossa tuhanteen kertaan, mutta lama-ajan lapsena tämä on minusta pöyristyttävää! Silloin leikittiin niillä leluilla mitä oli, kuljettiin isoveljen vanhoissa vaatteissa valittamatta etteivät ne olleet viimeistä huutoa, sekä innostuttiin niinkin perinteisistä asioista kuin palmusunnuntaista, vihtojen väkertämisestä ja askartelusta sekä sen vaivan näkemisestä, että kierrettiin talosta toiseen isolla omankotitaloalueella ja kunnioitettiin niitä taloja, joiden ovessa luki "ei saa virpoa". Ja sitten lopuksi iloittiin isosta suklaasaaliista. Korjaan kysymykseni: eivätkö nykyajan lapset saa enää nähdä yhtään vaivaa karkkiensa eteen??

Hieman ennen kahtatoista ovikello soi ja sen takana seisoo kaksi noidaksi pukeutunutta tyttöä. "Saako virpoa?" KYLLÄ SAA! Edes yksillä tytöillä oli varmasti tänä palmusunnuntaina hauskaa. 

Pääsiäisnamut menivät kahden pienen tytön sekä yhden aikuisen tytön mahaan :)

Kaksi virpomavitsaa pääsi keittiön ikkunalaudalle ihailtavaksi :)

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Alaskan kalavuoka

Olen elänyt tähän asti pussissa.Olen jättänyt laiskuuttani tekemättä joitakin hyviä ja varmasti maittavia ruokia ja etenkin jälkiruokia, koska jokaisessa reseptissä on lukenut se pieni lause, jota olen inhonnut yli kaiken: Sulata voi tai margariini kattilassa. Mikään ei ole ollut niin ylitsepääsemättömän vaikeaa ja vastenmielistä, kuin voin sulattaminen. Tämä on tietysti kaikille muille maailman helpoin ja itsestäänselvin asia ja minä olen ainoa ihminen joka sen kanssa kamppailen, mutta enivei, päätin tunnustaa :) Ei sillä ettenkö olisi OSANNUT sulattaa voita (mitä osaamista siinä nyt voi olla), se vain on jotenkin ollut niin veemäistä. 

Tänään koin valaistumisen ja tulin ulos pussistani: juoksevat margariinit. Miksi hemmetissä en ole ennen sitä älynnyt: juoksevat margariinit. Juoksevat margariinit! Niin tietenkin. Tietenkään kukaan muu ei takkua voin sulattamisen kanssa, koska kaikki varmaan käyttävät juoksevaa margariinia. Kukaan ei jätä ruokaa tekemättä koska voi pitäisi sulattaa, eikä kukaan kiroa pitkiä, naisellisiksi tarkoitettuja kynsiä rasvatessaan vuokaa! Kaikki käyttävät juoksevia margariineja! Käytättekö? Käytättehän?? Onko vielä joku helpompi niksi josta minulle ei ole kerrottu???

Miksi en ole tajunnut tätä aiemmin? Olenko todella niin tyhmä, etten tajua mitä juokseva margariini tarkoittaa, vai olenko vain sokeana kävellyt kaupassa sen hyllyn ohi, enkä edes ajatellut mitä se voisi tarkoittaa.. Vai onko minun ruoanlaittotapani jäänyt jonnekin 80-luvulle ja olen kuunnellut liikaa äitini opetuksia.. Äiti meinaan käski aina käyttää ruoassa kunnon voita. Mutta eikös se ole kuitenkin se ja sama onko se voita vai juoksevaa margariinia, kunhan se ei ole öljyä?? Kaikki terveysintoilijat varmasti hyökkäisivät minua ja läskejäni vastaan, mutta onhan se nyt fakta; öljyn kanssa laitettu ruoka ei vaan yksinkertaisesti maistu niin hyvältä kuin voissa paistettuna! Lähden tästä maailmasta lihavana mutta kylläisenä. 

Nyt kun olen viimein vuosien päästä, vuosien viiveellä tullut varmaan samalle lähtöviivalle kaikkien muiden kokkailijoiden kanssa, alan kaivaa kaapistani kaikki reseptit, joissa käsketään sulattamaan voi tai margariini kattilassa. Ja sitten kaivain taisteluaseeni kaapista ja ruiskutan kattilaan valmiiksi sulanutta, uutta ystävääni juoksevaa margariinia. Tältä uskoontulokin varmaan tuntuu :D

Tämäniltainen ohje ei kyllä vielä sisältänyt voin tai margariinin sulattamista. Kalaa pitäisi syödä kahdesti viikossa, meillä sitä syödään ehkä kahdesti vuodessa - olen niin ronkeli ja kranttu. Uuden vuosikymmenen lupauksena, YRITÄN parantaa tapani :) Katellaan ens vuoskymmenellä kuinka mun kävi ;)


Vuoka tummui hieman keskeltä, mutta ei onneksi 
palanut :) Jos vuoka tummuu mielestäsi liikaa, 
peitä se foliolla puolessa välissä paistamista.


400 g seitiä (pakaste)
n. 200 g purjoa
1 rkl öljyä
2 rkl tomaattipyreetä
½ tl suolaa
mustapippuria

JUUSTOKASTIKE:
3 rkl juoksevaa margariinia
3 rkl vehnäjauhoja
4 dl maitoa
½ tl suolaa
1 ½ dl juustoraastetta

Sulata seiti kohmeiseksi ja kaada sulamisvesi pois. Minä käytin pakkasesta löytyneitä valmiita seitifileitä (olisikohan ollut Findukselta), jotka oli valmismarinoituja. Sopivat ruokaan aivan hyvin. Viipaloi kala sentin paksuisiksi paloiksi ja levitä uunivuokaan. Viipaloi halkaistu, huuhdeltu purjo. Kuumenna öljy paistinpannussa, kuullota purjoviipaleet. Peitä kalat tomaattipyreellä. Mausta suolalla ja mustapippurirouheella. Levitä päälle purjot. Kuumenna rasva kattilassa. Sekoita joukkoon vehnäjauhot. Kaada kattilaan maito. Sekoita ja keitä pari min. Lisää suola ja juustoraaste. Kaada juustokastike vuokaan. Kypsennä 200 asteessa keskitasolla n. 30 min. 


Lisänä söimme keitettyjä perunoita, jotka valmistuivat
yhtä aikaa kalan ollessa uunissa.


Seiti on oikeastaan todella hyvää, en tiedä miksi laitan sitä niin harvoin. Aina kun sitä syön, muistan miten hyvää se on, mutta perinteisenä suomalaisena tuppaan tekemään lihaa paljon useammin. 

Lähde: Pirkka

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Karjalanpaisti

Mummo oli perikarjalainen mamma. Hän oli aikanaan lähtenyt karjalasta, mennyt takaisin ja sitten taas lähtenyt uudelleen. Hänen mielestään "ryssä oli ryssä vaikka voissa paistaisi" ja ainoa oikea tapa sanoa minä oli mie. Hän puhui karjalasta vielä viimeisinä päivinäänkin kuin se olisi ollut jokin maanpäällinen paratiisi. Siitä en tiedä, mutta ruoka on hyvää.

Mummo kuoli kun olin kahdeksantoista. Jos hän eläisi nyt, pyytäisin häneltä hyvän karjalanpiirakkareseptin. Vastineeksi saisin ohjeen kakkaroihin. Kakkaroiden lisukkeena olisi ohje yltiöhyvään karjalanpaistiin, sillä perikarjalaiseen tyyliin kakkarat syötiin karjalanpaistin kanssa sekä toisinpäin - ei siihen mitään perunoita tarvita. Kakkarareseptiä kokeilisin, mutta karjalanpaistin kanssa tarjoisin silti aina perunoita - mie olen sentään ihan vaan keskisuomalainen.

Keski-Suomi on niin keskeisellä paikalla kaikkea, että ehkä olemme vain imeneet kulttuurivaikutteita muista maakunnista ja väitämme niitä sitten omiksemme. Ihmisistä puhutaan, että se on perinteinen "karjalainen" tai "pohjanmaalainen", jopa Helsinki ja Turku ovat saaneet omat statuksensa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan sano, että "se on niin keskisuomalainen että"! Ei kai me keskisuomalaiset sitten olla oikein yhtään mitään. Ja koska emme oikein ole yhtään mitään, eikä meillä ole mitään todella tärkeää ja yhteistä (paitsi Matti Nykänen), on vaikea ymmärtää, että joku rakastaa maakuntaansa niin paljon, että suuttuu, jos joku julkeaa kutsua karjalanpiirakoita vain karjalanpiirakoiksi. Voi kakkara sentään!

Karjalanpaistia laittaessa tulee kuitenkin aina mummo ja mummon karjala mieleen. Ja ehkä vähän myös se voissa paistettu ryssä :)


Perinteinen karjalanpaisti on yksi helpoimpia ruokia - se on iisi tehdä, sitä voi tarjota missä vain häistä arkeen ja hautajaisiin ja harvasta löytyy lihaa syövä ihminen, joka ei siitä pitäisi. Lisäksi paisti on aika vaikea sössiä, joten jos meille tulee vieraita, tarjoan lähes aina karjalanpaistia. Sen kanssa on vaikea mennä vikaan. Parhaan paistin saa ostamalla erikseen possun ja naudan lihat kaupan itse viipaloimina, mutta Atrian karjalanpaistilihat ovat myös hyviä. Tässä kohdin ei kannata säästää, sillä muut kokeilemani halvemmat lihat ovat olleet aivan kauheita - maksan mieluummin vähän enemmän, jotta saan maukkaita ja laadukkaita lihoja. Lihat ovat aika isoja klönttejä, mutta itse en ole koskaan niitä lähtenyt pienentämään.



700 g karjalanpaistilihaa
suolaa
1 iso sipuli
kokonaisia mustapippureita
kokonaisia maustepippureita
vettä

Elikkä laita lihat uunipataan ja mausta ne suolalla. Kääntele lihoja ja lisää suolaa, jotta saat suolan levittymään tasaisesti. Lohko sipulit isoiksi paloiksi ja heitä sekaan. Mausta paisti kokonaisilla musta- ja maustepippureilla. Itse olen laittanut niitä aina summanmutikassa, mutta noin kymmenen kumpaakin lajia. Peitä lihat ja sipulit vedellä niin, että ne juuri ja juuri peittyvät. Laita paisti uuniin 250 asteeseen kahdeksi tunniksi. Tarpeeksi korkealla lämpötilalla saat lihoihin väriä (paistin voi myös tehdä 200 asteessa reilun kaksi tuntia, jolloin lihat eivät ruskistu, mutta paisti on kyllä kypsää). Kääntele paistia välillä, jotta lihat ruskistuvat tasaisesti. Pidä vesiraja koko ajan niin, että se juuri ja juuri peittää lihat. Vettä joutuu siis lisäilemään kypsentämisen aikana jonkun verran. Tarjoa lisäksi keitettyjä perunoita - tai sitten niitä kakkaroita.


Täytetty mureke

Niitä outoja ajatuksiahan tämäkin oli. Lihamureketta täytettynä paprikalla ja juustoraasteella. Paprikalla? Mitä ihmettä? Perussuomalaisena miehenä kun Suomipojan vihannes kuulostaa aina peltovihanneksia paremmalta...

Paprikoiden olisi pitänyt olla säilöttyjä, mutta olen yleensä laiska lähtemään kauppaan (ruhtinaallisen 3 kilometrin päähän) vain yhden asian takia, niin käytimme tuoretta paprikaa joka sattui löytymään kaapista. Lopputulos itse asiassa yllättävän hyvä, taidankin käyttää tuoreita jatkossakin.  o:-)

500 g jauhelihaa
1 dl korppujauhoa
1½ dl vettä tai ruokakermaa
1 kananmuna
1 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria

TÄYTE:

1 ½ dl säilöttyjä paprikasuikaleita
1 ½ dl murennettua juustoa

Mittaa korppujauhot ja neste kulhoon ja anna turvota hetki. Lisää sitten jauheliha, kananmuna ja mausteet ja sekoita taikina tasaiseksi. Taputtele taikina leivinpaperille 25 x 25 sentin kokoiseksi levyksi. Valuta paprikasuikaleet hyvin. Levitä murekelevylle juusto ja paprikat. Kääri levy mahdollisimman tiiviiksi rullaksi. Siirrä rulla varovasti leivinpaperin keskelle ja nosta papereineen uunipellille. Kypsennä 225 asteisessa uunissa n. 40 min.




Ja tältä se sitten näyttää leikattuna ja tarjoiltuna oman 
lempparini eli perunamuusin kanssa. Oli muuten 
hemmetin hyvän makuinen.
Lähde: Yhteishyvä

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Hylsymission mikrobi-vaihe (ei heikkohermoisille)

Viikonloppu ja alkuviikko on kulunut tiiviisti perjantaiseen tenttiin lukien, joten postailut ovat jääneet hieman vähemmälle. Koska teoriaopintoni ovat siinä vaiheessa, että eilen olisi ollut viimeinen varsinainen tentti (olen hieman flunssassa ja kuumeisena täällä, joten en ollut paikalla), joten nyt on jäljellä enää hylsyjen suorittaminen :) Tämän "hylsymission" aloitin jo alkuvuodesta ja kaksi hylsyä olen saanutkin jo kurottua suoritetuiksi, mutta olisihan näitä vielä.. Ja tällä kertaa vuorossa mikrobiologia, joten ruokahalua ei hirveästi herätä tekstit "mikrobeja on kaikkialla" ja "mikrobit tulevat toimeen vaatimattomissakin oloissa" :P Ehkä myös tämän postauksen olisi voinut aloittaa jotenkin muuten kuin kirjoittamalla mikrobeista, mutta en jaksa painaa deleteä. Lisäksi en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka menettävät ruokahalunsa siitä, jos puhutaan jostain epäherkullisesta aiheesta, kuin nyt esimerkiksi bakteereista. Itse olen niin kova syömään, että vaikka vieressäni on tuhannen tuubassa oksennettu, olen silti vetänyt hodaria kitaan kahdella nakilla.

Lisäksi löimme pekonin kanssa viime viikolla vetoa ja vedon hävinneenä hänen olisi pitänyt laittaa koko viime viikon sapuskat. Näin ei kuitenkaan tapahtunut; pekoni olisi varmaan alistunut tappioonsa, mutta minä sain omituisia ideoita, että "ei me nyt tuota syödä, kun nyt laitetaan näitä täytettyjä tomaatteja." Pekoni on jo 1,5 avioliittovuoden jälkeen oppinut vaikenemaan ja alistumaan kohtaloonsa - ja syömään niitä täytettyjä tomaatteja juuri sinä päivänä kun minä innostun niitä laittamaan. Ajattelin kuitenkin viikonloppuna antaa periksi voitolleni ja antaa pekonin hävitä kunnialla - laittakoot sitten sitä ruokaa.


Joten herneet ovat likoamassa ja minä koitan keskittyä vielä hitusen tuohon mikrobiologiaan. Ja terveellisistä elämäntavoista ja laihdutuslupauksista huolimatta vetelen Maraboun Sensational vadelma-jogurttisuklaata nostattamaan tenttiinlukuintoa - edes parasiittikuvien katselu ei minun ruokahaluani himmennä :)

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Eilisen rippeet-risotto

Taisin vähän yliarvioida riisin määrän eilen. Sitä piti niin kuin keittää 1 ½ dl tomaatteja varten sekä ehkä enintään 2 dl lisukkeeksi, mutta loppuviimeksi (kun kaatelin riisit taas sekaan summanmutikassa) huomasin, että riisiä turposi kukkurallinen kolmen litran kattila. Gulp o__O No, sehän meinasi vain sitä, että seuraavanakin päivänä syötiin jotain riisistä. Olen aika säästäväinen: makaronit heitän vielä pois, mutta kahta litraa riisiä en. Tänään ei kyllä enää tehnyt riisiä mieli :)

Eiliseltä jäi myös puolikas kurkku, puolikas paprika ja juustoa, joista päätin tehdä nopean ja helpon risoton. Mies oli myöhään töissä ja nälkäinen kotiin tullessaan, joten näihin päiviin olen yksinkertaisesti kehittänyt "äkkiä vaan jotakin lihaa sen nokan eteen"-ajattelun. Kipaisin hakemassa kaupasta vain jauhelihan ja aloin hommiin.



400 g jauhelihaa
1 sipuli
suolaa
valkopippuria
½ kurkku
½ paprika
300 g juustoraastetta

Ruskista jauhelihat ja kuullota sipuli. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Heitä sekaan kuutioidut kurkut ja paprikat ja sekoittele hetki, jotta vihannekset pehmenevät.
Heitä sekaan kypsäksi keitetty riisi ja sekoita. Sekoita joukkoon juustoa oman maun mukaan. Koska itse olen juuston suurkuluttaja, laitoin sitä 300 g, mutta vähempikin riittää. Juustoraasteen voi myös korvata tuorejuustolla.




Sitten eikun syömään :) Risotto ei ehkä silmää helli tai ole ruokien aatelia, mutta se on kiireiseen iltaan helppo, nopea ja hyvän makuinen!


torstai 11. maaliskuuta 2010

Täytetyt tomaatit

Jossain vaiheessa tätä bloggailua kaikille olisi kuitenkin selvinnyt, että rakastan grillattua tomaattia sekä sulanutta juustoa yli kaiken, joten helpointa tehdä se selväksi heti kättelyssä. Kesäisin syön grillistä grillatut tomaatit ja ananakset ja laatikkojen päältä kaavin ensimmäisenä juustokuorrutteen pois. Siksi pidän visusti huolta, että saan olla ensimmäinen, joka laatikkoa pääsee ottamaan. "Ei siinä mitään juustokuorrutteita ollut, häh?" Joten kun pakkasesta löytyy jauhelihaa ja jääkaapista klöntti emmentalia, pakkohan se oli mennä ostamaan tomaatteja ja kaivaa laatikoiden kätköistä peruskouluaikainen virolainen täytettyjen tomaattien resepti.

Resepti on luokassaan maailman kenties helpoimmat ruoat, jossa harva voi epäonnistua. Tietysti minä mahdottomana kömpelyksenä ja tunarina pystyisin tähänkin, mutta jos nyt kuitenkin vedettäs tämä ihan kunnialla läpi. Täytetyt tomaatit ovat myös ihanan simppeli resepti, josta on helppo tehdä kasvisruokaa - yksinkertaisesti hylkäämällä jauheliha - sekä niiden kanssa sopivat tuorejuustot (itse asiassa mitkä vain juustot), lähes kaikki kasvikset... Täytettyjen tomaattien ainoa huono puoli on se, että ne menevät niin hiivatin nopeasti!


Yksi onneton kaatui ja hajosi. 

20 kpl puolikkaita tomaatteja

10 mahdollisimman isoa tomaattia
200 g jauhelihaa
suolaa
valkopippuria
1 - 1 ½ dl riisiä
½ kurkku
½ paprika
150 - 200 g juustoraastetta
mustapippuria
oreganoa tai basilikaa

Keitä riisit pakkauksen ohjeen mukaan. Riisiä jää ylimääräistä, jonka voit tarjota tomaattien lisukkeena. Pese tomaatit, halkaise ne ja koverra pehmeä sisus pois. Lado tomaattikupit leivinpaperin päälle uunipellille tai vuokaan. Valitse kaupasta mahdollisimman isoja tomaatteja, jotta täytteet varmasti mahtuvat sisään. Pidä tomaatit mahdollisimman kuivina sisältä, sillä ne vettyvät paistettaessa. Ruskista jauheliha. Mausta se suolalla ja valkopippurilla. Pilko kurkku ja paprika pieniksi palasiksi. Laita tomaattikuppeihin ensin hieman jauhelihaa ja riisiä ja niiden päälle kurkkua ja paprikaa. Mausta mustapippurilla ja oreganolla tai basilikalla. Laita päälle juustoraastetta. Paista 225 asteessa n. 20 min. Tarjoa loppu riisi lisukkeena.




Ja kuten arvasin, seuraavalle päivälle jäi vain kolme pientä täytettyä tomaatinräppänää.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Anna nälkäiselle riisiä ja kärsivälle sydämesi

Kun aloimme miettiä sopivaa bloginimeä yhteiselle ruokablogillemme, ideoita ei oikein tuntunut satelevan. Yritin turhaan googlata kaiken maailman hakusanoilla, jotta olisin löytänyt jonkun svengaavan lauseenpätkän - tuloksetta. Mies ehdotti kaikkea illallisesta kahdelle kahden soppaan, jotka minä yksiselitteisesti tyrmäsin liian tavallisina. Sitäpaitsi sennimisiä blogeja on varmasti jo olemassa. Minä koitin ehdottaa vanhaa kiinalaista sananpartta "anna nälkäiselle riisiä ja kärsivälle sydämesi", jonka löysin jostain vanhasta kouluaikaisesta keittokirjastani. "Liian pitkä lause", sanoi mies ja siihen meni sekin yritys. Minusta se olisi ollut nerokas, mutta joskus parisuhteessa on annettava periksi. Ja joskus se toinen voi myös olla oikeassa. JOSKUS. Lopulta kysyin mieheltäni, jos hänen pitäisi kuvata minua ja luonnettani jollain ruoka-aineella, mikä se olisi? Porkkana, mies vastasi. Tiesin jo valmiiksi hänen olevan pekoni.

Minä olen siis porkkana. Tämä kaiketi kauniimmaksi osapuoleksi kutsuttu tyyppi tässä avioliitossa. Porkkana kuulemma mieheni mukaan kuvasi hienosti iloista, värikästä luonnettani. Itse koitin ehdottaa chiliä (olen aika pirun tempperamenttinen ja kirpsakka), mutta porkkana oli kuulemma parempi. Noh, annoin periksi. TAAS :) Mieskin tyytyi yksiselitteisesti pekoniin, vaikka omasta mielestään olisi ollut enemmänkin HK:n plöö. Mutta miltä sekin olisi kuulostanut, porkkana ja HK:n plöö?? Jokatapauksessa, porkkana ja pekoni tai chili ja HK:n plöö, tämä on kahden perisuomalaisen, yksinkertaisesta, minimalistisesta ja lihapitoisesta ruoasta pitävän pariskunnan ensimmäinen, ainoa, yhteinen ruokablogi. 

Olemme olleet yhdessä kohta neljä vuotta, joista naimisissa kohta kaksi. Olemme asuneet minun opiskelujeni takia viikot erillisavioliitossa (isäni löysi tuon termin jostain ja alkoi lupaa kysymättä käyttää sitä) ja 300 km päässä toisistamme. Viikonloput ovat menneet aika lailla kaikkeen muuhun kuin ruoan laittoon, joten olemme turvautuneet paljon halparuokaketjuihin ja kauppojen valmisruokahyllyihin. Nyt olemme taas lähes koko ajan saman katon alla (poislukien muutamia etäpäiviä) ja palanneet normaaliin nokkimisjärjestykseen - ja normaaliin, innokkaaseen keittiöäherrykseen. Jotkut ruoat tulevat jäädäkseen, ovat klassikoita ja jotkut taas menivät jo tullessaan, epäonnistuivat katastrofaalisesti. Mutta äherrys on kuitenkin kova :)

Ja mikä olisi paras tapa aloittaa ruokablogin pitäminen ellei täydellinen epäonnistuminen? Parturissa istuessani luin jostain lehdestä (muistaakseni tämän kuun Cosmopolitan) jonkin makkara-perunapannun reseptin, jonka koitin työllä ja tuskalla painaa mieleeni. Ohje vaikutti helpolta ja maukkaalta - juuri sopivalta "nopean päivän ruoalta". Rehvastelin miehelleni, että osaan varmasti laittaa ruoan oikein ja siitä tulee todella maukasta. Mies ehdotti jo, että jos vaan laitettas uunimakkaraa, mutta ei, minun piti pitää pääni. 

Aloitin heittämällä perunat huolettomasti altaaseen, pesemällä ja kuorimalla ja sitten keittämällä. Jo paloitellessani perunoista lohkoja aloin ihmettelemään, olinko keittänyt niitä liikaa vai mitä ne niin mössääntyivät. Heitin ne kuitenkin pannuun ja aloin paistamaan sipulisuikaleiden kera. No eihän ne mitään paistuneet niin kuin niiden olisi pitänyt. Lisäsin mausteeksi suolaa ja mustapippuria (joita ilman mielestäni paistettuja perunoita ei yksinkertaisesti voi tehdä) sekä maustepippuria, joka oli oikeastaan ainoita asioita, joita varsinaisesta reseptistä muistin. Perunat näyttivät aivan sösserölle.

Seuraavaksi lisäsin pannuun makkaranpalat ja puolitetut kirsikkatomaatit. Muistin vissisti, että pannuun tuli tomaattia. Kun aloin käännellä pannua perunat hajosivat lähes totaalisesti. Vasta siinä vaiheessa tajusin tsekata perunapussin kylkeä. "Jauhoperuna". No voi pentele! Tiesin jo valmiiksi, että se ruoka oli siinä, eivät jauhoperunat ruskistu kiinteiden perunoiden tapaan. Että minä voin olla aasi. Loppuruoan teinkin sitten vasemmalla kädellä niin jäätävän ketutuksen vallassa (en suo itselleni epäonnistumisia vaan soimaan tekoni maan ääriin), että unohdin kokonaan laittaa ruokaan kuuluvan juustoraasteen. Sekoitin kerman ja sekoitin basilikan, mutta juuston unohdin. Tajusin sen siinä vaiheessa, kun kauhoin muutaman maistamisen jälkeen ruokaa roskakoriin. Niin hitto vie se juusto!

 
Tällästä tämä ruoanlaitto meillä tuppaa välillä olemaan :) Tervetuloa seuraamaan, kommentoimaan ja lainaamaan ruokaideoita!