Anna nälkäiselle riisiä ja kärsivälle sydämesi

Kun aloimme miettiä sopivaa bloginimeä yhteiselle ruokablogillemme, ideoita ei oikein tuntunut satelevan. Yritin turhaan googlata kaiken maailman hakusanoilla, jotta olisin löytänyt jonkun svengaavan lauseenpätkän - tuloksetta. Mies ehdotti kaikkea illallisesta kahdelle kahden soppaan, jotka minä yksiselitteisesti tyrmäsin liian tavallisina. Sitäpaitsi sennimisiä blogeja on varmasti jo olemassa. Minä koitin ehdottaa vanhaa kiinalaista sananpartta "anna nälkäiselle riisiä ja kärsivälle sydämesi", jonka löysin jostain vanhasta kouluaikaisesta keittokirjastani. "Liian pitkä lause", sanoi mies ja siihen meni sekin yritys. Minusta se olisi ollut nerokas, mutta joskus parisuhteessa on annettava periksi. Ja joskus se toinen voi myös olla oikeassa. JOSKUS. Lopulta kysyin mieheltäni, jos hänen pitäisi kuvata minua ja luonnettani jollain ruoka-aineella, mikä se olisi? Porkkana, mies vastasi. Tiesin jo valmiiksi hänen olevan pekoni.

Minä olen siis porkkana. Tämä kaiketi kauniimmaksi osapuoleksi kutsuttu tyyppi tässä avioliitossa. Porkkana kuulemma mieheni mukaan kuvasi hienosti iloista, värikästä luonnettani. Itse koitin ehdottaa chiliä (olen aika pirun tempperamenttinen ja kirpsakka), mutta porkkana oli kuulemma parempi. Noh, annoin periksi. TAAS :) Mieskin tyytyi yksiselitteisesti pekoniin, vaikka omasta mielestään olisi ollut enemmänkin HK:n plöö. Mutta miltä sekin olisi kuulostanut, porkkana ja HK:n plöö?? Jokatapauksessa, porkkana ja pekoni tai chili ja HK:n plöö, tämä on kahden perisuomalaisen, yksinkertaisesta, minimalistisesta ja lihapitoisesta ruoasta pitävän pariskunnan ensimmäinen, ainoa, yhteinen ruokablogi. 

Olemme olleet yhdessä kohta neljä vuotta, joista naimisissa kohta kaksi. Olemme asuneet minun opiskelujeni takia viikot erillisavioliitossa (isäni löysi tuon termin jostain ja alkoi lupaa kysymättä käyttää sitä) ja 300 km päässä toisistamme. Viikonloput ovat menneet aika lailla kaikkeen muuhun kuin ruoan laittoon, joten olemme turvautuneet paljon halparuokaketjuihin ja kauppojen valmisruokahyllyihin. Nyt olemme taas lähes koko ajan saman katon alla (poislukien muutamia etäpäiviä) ja palanneet normaaliin nokkimisjärjestykseen - ja normaaliin, innokkaaseen keittiöäherrykseen. Jotkut ruoat tulevat jäädäkseen, ovat klassikoita ja jotkut taas menivät jo tullessaan, epäonnistuivat katastrofaalisesti. Mutta äherrys on kuitenkin kova :)

Ja mikä olisi paras tapa aloittaa ruokablogin pitäminen ellei täydellinen epäonnistuminen? Parturissa istuessani luin jostain lehdestä (muistaakseni tämän kuun Cosmopolitan) jonkin makkara-perunapannun reseptin, jonka koitin työllä ja tuskalla painaa mieleeni. Ohje vaikutti helpolta ja maukkaalta - juuri sopivalta "nopean päivän ruoalta". Rehvastelin miehelleni, että osaan varmasti laittaa ruoan oikein ja siitä tulee todella maukasta. Mies ehdotti jo, että jos vaan laitettas uunimakkaraa, mutta ei, minun piti pitää pääni. 

Aloitin heittämällä perunat huolettomasti altaaseen, pesemällä ja kuorimalla ja sitten keittämällä. Jo paloitellessani perunoista lohkoja aloin ihmettelemään, olinko keittänyt niitä liikaa vai mitä ne niin mössääntyivät. Heitin ne kuitenkin pannuun ja aloin paistamaan sipulisuikaleiden kera. No eihän ne mitään paistuneet niin kuin niiden olisi pitänyt. Lisäsin mausteeksi suolaa ja mustapippuria (joita ilman mielestäni paistettuja perunoita ei yksinkertaisesti voi tehdä) sekä maustepippuria, joka oli oikeastaan ainoita asioita, joita varsinaisesta reseptistä muistin. Perunat näyttivät aivan sösserölle.

Seuraavaksi lisäsin pannuun makkaranpalat ja puolitetut kirsikkatomaatit. Muistin vissisti, että pannuun tuli tomaattia. Kun aloin käännellä pannua perunat hajosivat lähes totaalisesti. Vasta siinä vaiheessa tajusin tsekata perunapussin kylkeä. "Jauhoperuna". No voi pentele! Tiesin jo valmiiksi, että se ruoka oli siinä, eivät jauhoperunat ruskistu kiinteiden perunoiden tapaan. Että minä voin olla aasi. Loppuruoan teinkin sitten vasemmalla kädellä niin jäätävän ketutuksen vallassa (en suo itselleni epäonnistumisia vaan soimaan tekoni maan ääriin), että unohdin kokonaan laittaa ruokaan kuuluvan juustoraasteen. Sekoitin kerman ja sekoitin basilikan, mutta juuston unohdin. Tajusin sen siinä vaiheessa, kun kauhoin muutaman maistamisen jälkeen ruokaa roskakoriin. Niin hitto vie se juusto!

 
Tällästä tämä ruoanlaitto meillä tuppaa välillä olemaan :) Tervetuloa seuraamaan, kommentoimaan ja lainaamaan ruokaideoita!