Sivut

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Saa virpoa!

Lapsena palmusunnuntait oli hauskoja päiviä. Olimme keränneet serkun kanssa valmiiksi varastoon kauniita pajunkissoja sekä viettäneet pitkiä iltapäiviä heidän pesuhuoneensa lattialla koristellen niitä. Kerran serkku heitti minua päähän teippirullalla, koska en hänen mielestään koristellut vitsoja hänen tahtomallaan tavalla. 

Sain mennä serkun luokse yöksi palmusunnuntaita edeltävänä päivänä, ja äiti oli pakannut matkaani vaatteet seuraavalle aamulle. Pukeuduimme tietenkin pääsiäisnoidiksi ja serkun äiti piirteli naamaamme pilkkuja mustalla kajalillaan. Olimme toimintavalmiudessa jo varmaan seitsemän aikaan aamulla, mutta virpomaan saimme lähteä vasta yhdeksältä. "Ei kukaan ole hereillä tähän aikaan", vaikka me hereillä olimmekin. Mukana oli kori suklaamunia ja muita palkkioita varten, sekä pienen pieni vanha ja suloinen kahvipannu, jonne laitoimme palkinnoksi saadut kolikot. Silloin puhuttiin vielä markoista. 

Kiersimme sen aamun aikana kokonaisen asuinalueen, sekä puolenpäivän jälkeen äiti lähti köijäämään meitä yhteiseen mummolaan. Mummo antoi aina parhaat palkkiot ja mummolle säästimme aina parhaat ja kauneimmat vitsat. Sen jälkeen pääsimme kotiin leikkimään ja syömään munia - kunnes olimme niin ähkyjä, että jo pelkän yllätyslelun näkeminen alkoi kuvottaa. Se oli hienoa aikaa se. 

Yhtenäkään vuonna pekonin ja minun yhdessäelon aikana ei meillä ole käynyt virpojia. Joka vuosi olen heihin kuitenkin varautunut ostamalla kaamean kasan suklaamunia, pääsiäiskaramelleja ja -patukoita. Joka vuosi olen syönyt ne sitten itse, pekoni kun ei ole kovin kova suklaan ystävä (omituista). Omia lapsia meillä ei ole, mutta tykkään seurata toisten lasten intoa ja tulen siitä itsekin pääsiäisfiilikselle. Sama juttu on jouluisin. Kaksi edellisvuotta olemme asuneet asunnoissa, joissa on alasummerit, joten olen kuitannut virpojien olemattomuuden sillä - ei kai kukaan rupea randomisti vaan soittelemaan toisten alasummereita ja hoilottamaan videopuhelimeen, että "saako tulla ensin ylös ja saako sitten virpoa"... 

Kuukausi sitten muutimme pekonin työsuhdeasuntoon, jonka naapurustossa asuu paljon muita työntekijöitä sekä heidän pieniä lapsiaan. Tuhlasin taas viikonlopun ruokarahat hienoihin suklaamuniin ja muihin väkerryksiin ja laitoin kellon soittamaan. Olin toimintavalmiudessa tasan kello yhdeksän, valmis vastaanottamaan pääsiäisnoitia. Saa virpoa! Kymmeneltä seisoin parvekkeella tupakalla ja katselin lapsia, jotka leikkivät normaaleissa kurahaalareissaan taloyhtiön leikkikentällä. Häh? Eikö nykyään enää virvota? Eivätkö nykyajan lapset joudu näkemään yhtään vaivaa karkkiensa eteen?? Tulen tämän sanomaan varmaan vuosien saatossa tuhanteen kertaan, mutta lama-ajan lapsena tämä on minusta pöyristyttävää! Silloin leikittiin niillä leluilla mitä oli, kuljettiin isoveljen vanhoissa vaatteissa valittamatta etteivät ne olleet viimeistä huutoa, sekä innostuttiin niinkin perinteisistä asioista kuin palmusunnuntaista, vihtojen väkertämisestä ja askartelusta sekä sen vaivan näkemisestä, että kierrettiin talosta toiseen isolla omankotitaloalueella ja kunnioitettiin niitä taloja, joiden ovessa luki "ei saa virpoa". Ja sitten lopuksi iloittiin isosta suklaasaaliista. Korjaan kysymykseni: eivätkö nykyajan lapset saa enää nähdä yhtään vaivaa karkkiensa eteen??

Hieman ennen kahtatoista ovikello soi ja sen takana seisoo kaksi noidaksi pukeutunutta tyttöä. "Saako virpoa?" KYLLÄ SAA! Edes yksillä tytöillä oli varmasti tänä palmusunnuntaina hauskaa. 

Pääsiäisnamut menivät kahden pienen tytön sekä yhden aikuisen tytön mahaan :)

Kaksi virpomavitsaa pääsi keittiön ikkunalaudalle ihailtavaksi :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti